Ekoarkku

Kattavasta arkkumallistostamme löydätte edulliset, ekoarkut. Arkku on mäntyä, arkunsisus on myös mäntyä ilman verhoilua.

Peitto, kasvoille tuleva kasvoliina ja tyyny on verhoiltu valkoisella vanulla. Arkun pinnan värjäys on toteutettu puuvahalla. Väreinä musta, wenge ja kelon sävyinen. Arkun pinta on karkea tarkoituksella. Rouheaa maanläheistä tyyliä.Ekologisten arkkujen hinnat ovat huomattavasti viimeisteltyjä puuarkkuja edullisemmat. Tutustu mallistoon hautaustoimistollamme. Kuvassa musta ekoarkku, lilja/ eustoma kansikoristeen kera Pirkkalalan vanhalla kirkolla.

Hautamuistomerkkien historia

Hautausmaan tehtävä

Hautausmaa löytyy pienimmästäkin kirkonkylästä. Hautausmaa on keskeinen osa suomalaista maisemaa aivan kuten kirkotkin. Maisema-arkkitehtuurin liittyvän merkityksensä lisäksi hautausmailla on huomattava kulttuurin säilyttämiseen liittyvä tehtävä. Hautausmaat ja hautamuistomerkit ilmentävät omaa aikaansa säilyttäen ja siirtäen historian tietoa sukupolvelta toiselle, samalla ne kertovat myös paikkakunnan historiasta.

Hautausmaiden näkyvin toiminnallinen tehtävä on tarjota hautasijoja eli ne toimivat vainajien leposijoina. Hautausmailla omaiset voivat tehdä osan surutyöstä, siellä heillä on mahdollisuus läheisten muisteluun ja surun läpiviemiseen. Hautausmaat ovat yhteiskunnassamme lähes ainoa paikka, jossa kerrotaan elämämme ajallisesta lyhyydestä, siellä voi hiljentyä elämän perusarvoihin.

Hautaamisen historia

Hautatapojen muuttuminen näkyy eri aikakausilla. Kivikaudella vainajat haudattiin polttamalla maahan kaivettuun kuoppaan, joka oli usein verhottu kivipaasiarkulla. Samaan aikaan kuului myös vainajien peittäminen punamullalla, jota pidettiin elämän värinä.

Pronssikaudella, varsinkin Etelä- ja Länsi-Suomessa vainajat haudattiin röykkiöhautoihin, joita kutsutaan myös hiidenkiukaiksi. Vanhemmalla pronssikaudella vainajat haudattiin polttamatta, nuoremmalla pronssikaudella siirryttiin polttohautaukseen.

Rautakaudella vainajat poltettiin ja kätkettiin hauta-anteineen mataliin kiviröykkiöihin. Keskeisellä rautakaudella tuli käyttöön ns. polttokenttäkalmisto, johon roviolta kerätyt luut ja esineistö kylvettiin. Tuolloin esiintyivät myös ensimmäiset ruumishautaukset, joissa vainaja kätkettiin juhlapuvussaan ja hauta-antimissaan matalaan, joskus kivillä katettuun kuoppaan. Nuoremmalla rautakaudella ruumishautaus yleistyi sekä muuttui esineistöltään yhä köyhemmäksi.

Kristinuskon leviämisen voimakkain ilmentymä oli polttohautauksen loppuminen ja esineiden väheneminen haudoissa. Ruumishaudat alkoivat yleistyä v. 1000 vaiheilla.

Kun 1200-luvulla maahamme alettiin rakentaa kirkkoja, yleistyi tapa haudata vainajat kirkon tiloihin, kirkon lattian alle tai kirkon välittömään läheisyyteen, kirkkotarhaan. Tavoitelluinta oli päästä haudatuksi mahdollisimman lähelle alttaria, jonne haudattiin pappeja ja merkkihenkilöitä. Kirkkojen alle muurattiin tiilestä ja luonnonkivestä kokonaisia hautaholveja sekä tehtiin salvottuja hautakammioita. Osa kirkon lattiasta muodostui hautojen päälle lasketuista hiekkakivilaatoista. Hautausolot olivat hyvin sekavat aina vuoteen 1882 asti, jolloin kirkkoon hautaaminen lopullisesti kiellettiin terveydellisistä ja hygieenisistä syistä.

Kirkkoon hautaamisen lopettamisen seurauksena ruvettiin vainajia hautaamaan kirkkotarhaan. Haudat jakautuivat eriarvoisiin paikkoihin, arvokkaimpia olivat kirkon läheisyydessä sijaitsevat hautapaikat. Varakkaat perheet pystyttivät erillisiä holvihautoja. Vasta 1900-luvulla alettiin haudata ennakkoluulottomasti koko kirkkomaalle.

Suomessa tuli käyttöön polttohautaus 1920-luvulla, jolloin hautausmaista erotettiin uurnahautauskortteleita tai perustettiin erillisiä uurnahautausmaita. Yhteisillä haudoilla eli muistolehdoissa ei itse hautapaikalle sijoiteta muistomerkkiä, vaan haudattujen nimet kerätään yhteiseen paikkaan. Nimet on saatettu hakata kiveen tai ne on kaiverrettu erillisille laatoille, jotka kiinnitetään yhteiseen taustaan. Kolumbaario taas on sisätiloissa tai ulkona oleva seinä, jossa uurnat on asetettu vierekkäisissä tai päällekkäisissä riveissä oleviin syvennyksiin, jotka on suljettu vainajan nimen ilmaisemalla laatalla.

Hautamuistomerkkiperinne

Suomessa varsinaisiin hautamuistomerkkeihin liittyvä perinne on saanut alkunsa keskiajalta. Muistomerkkien tarkoitus hautapaikan merkitsemisen lisäksi oli kertoa vainajan varakkuudesta, mahdista ja yhteiskunnallisesta asemasta. Hautamuistomerkki viesti myös uskonnosta ja ne ilmensivät paikallista ja valtakunnallista historiaa. Alun perin kiven uskottiin myös estävän vainajan haamua nousemasta kummittelemaan maan päälle.

Keskiajalla oli yleistä haudata vainajat vihittyyn maahan kirkon ulkopuolelle. Näitä 1100- ja 1200-luvun hautoja ovat peittäneet yksinkertaiset kiveykset. Kirkon lattian alle hautaamisen aikoina haudat katettiin sileillä hautapaaseilla, joista vanhimmat ovat 1200-luvulta. Tavanomaisin keskiaikainen hautakivityyppi oli puolisuunnikkaan tai suorakaiteen muotoinen laatta, joka valmistettiin kalkki- tai hiekkakivestä. Laattoihin oli hakattu tai kaiverrettu koristeita: esim. vainajan vaakuna tai kuva sekä reunaa kiertäviä nimi- ja omistuskirjoituksia. Sarkofagi taas oli monumentaalinen ja upeasti koristeltu ruumisarkku, joka oli lattiapinnan yläpuolella. Sarkofageja käyttivät kuoriin tai kuorin eteen haudatut aatelit.

Kuva: Ingigerdin hautakivi vuodelta 1291

1600-luvun puolessa välissä kirkon lattian alle muuratut haudat katettiin kalkkikivisillä paaseilla. Kuva-aiheina käytettiin esim. sääriluita, tiimalasia tai pääkalloa; ne oli sijoitettu kiven keskelle sekä jokaiseen kulmaan.

Henkilökuvin varustetut hautalaatat yleistyivät 1600-luvulla. Henkilöhahmojen kuvaus on keskiaikainen; henkilöt on kuvattu suoraan edestäpäin, kädet rinnan päällä, kämmenet vastakkain. Heidät kuvattiin ajan asuihin: miehet asepukuihin ja naiset juhla- tai leskenpukuun.

Kuva: Akseli Kurjen hautakivi Ulvilan kirkosta. Vainaja on kuvattu haarniskoituna, päähine ja hansikkaat jalkopäässä sekä jalkojen alla kuoleman symboli – pääkallo.

1600-luvulla, barokin kautena, hautamuistomerkit kehittyivät kohoreliefistä täysplastisiin veistoksiin. Hautamuistomerkin perusmuotona oli tumba, jonka kansilaatalla vainaja tai vainajan puolisoineen kuvattiin yleensä lepäävään asentoon. Usein aateliston, papiston ja porvariston hautavarustukseen kuuluivat myös haudan yhteyteen ripustettavat epitafi -taulut ja vaakunat, jotka kertoivat vainajan arvonimistä, asemasta, teoista ja sukutaustasta. Teksteinä käytetyt raamatun kohdat korostivat ylösnousemusta ja iankaikkista elämää.

Tämä hautataide, joka työllisti suuren joukon käsityöläisiä, loppui kokonaan 1700-1800 –lukujen vaihteessa, jolloin kirkkoon hautaaminen lopetettiin.

1700-luvun lopulle asti veistetyt hautakivet olivat pääasiassa tuontitavaraa Tallinnasta, Gotlannista, Saarenmaalta, etelä-ruotsista ja Saksasta. Syynä tuontitavaraan oli se, että Suomessa ei ollut helposti työstettävää kalkkikiveä, vuolukiveä ei ollut vielä löydetty eikä graniittia osattu työstää. Viaporin linnoituksen rakennustyöt aloitettiin 1750-luvulla, jonka myötä Suomeen tulleet ulkomaalaiset kivenhakkaajat siirsivät taitojaan ja oppimiaan keskieurooppalaisia tyylejä omaksi kulttuurihistoriaksemme.

1800-luvulta lähtien hautakivet ovat pääasiassa ns. pystykiviä, joiden muodot ja mittasuhteet vaihtelevat. Hautamuistomerkkien valmistus muuttui 1800-luvun kuluessa, jolloin hautakivituotantoa pyrittiin koneellistamaan; silti se oli vielä hyvin käsityövoittoista aina 1950-luvulle asti. Kirkkomaille ja myöhemmin hautausmaille pystytettiin aluksi samantapaisia hautaa kattavia levyjä kuin kirkkoonkin. Ensin nämä levyt laitettiin suoraan maan pinnalle, mutta myöhemmin huomattiin, että kivelle oli saatava jonkinlainen jalusta. Ensin käytettiin liuskepaasia, suoraan luonnosta saatuja mukulakiviä tai graniittia, jota oli jonkun verran käsitelty. Myöhemmin kivien alle muodostui yhtenäinen sokkeli. Hautamerkkilaatat pysyivät kauan samankokoisina kuin kirkon lattiassa olleet.

Hautalaatan pyrkiessä pystyyn alustaltaan syntyi puolipysty hautakivi eli sammakkokivi. Näitä kiviä tapaa monenlaisina muotoina ja kokoina, yleensä sammakkokivistä tuli vähävaraisten hautakivi, mutta niistä kiinnostuivat myös ne, jotka halusivat vaatimattoman hautamuistomerkin haudalleen.

Pystykivikausi asettuu noin 1850-1910 –luvuille. Pystykiveksi kutsutaan kiveä, joka on kaikilta puolin hakattu tai kiillotettu. Malliltaan ne ovat monen muotoisia. Yleensä niissä on kolme osaa: pääkivi, väliplintti ja postamentti. Kivissä käytettiin paljon tekstiä: nimikirjoituksia, raamatunlauseita ja värssyjä. Symboleina oli yleensä risti, tähti, ankkuri, soihtu, laskeva aurinko jne. Yleisesti symbolien käyttö oli kuitenkin vähäistä.

Hautausmaillamme tavataan myös obeliksien tai paasien muotoisia hautakiviä, joiden yläpää on katkaistu. Näitä hautakiviä pystytettiin yleensä sellaisten ihmisten haudoille, joiden elämä oli loppunut kesken. Näistä patsaista tuli hyvin suosittuja.

Kuva: Erilaiset pystypaadet olivat hyvin yleisiä hautakiviä 1800-luvulla. Vain etupuoli pystypaadesta on käsitelty. Paasia valmistettiin yleensä mustasta dioriitista.

Takaseinäpatsaat tulivat käyttöön kun reunakivet tulivat pakollisiksi aluksi Helsingin hautausmaalla. Nimensä patsas on saanut siitä kun ne pystytettiin takimmaiselle reunakivelle. Tämä uusi ”muoti” toi kokonaan uuden suunnan hautamuistomerkkien suunnitteluun.

Teollistumisen myötä 1960-1970 –luvuilla yhteiskuntamme alkoi muuttua. Asunnoista tehtiin tulitikkulaatikoita, samoin hautakivistä ”matkalaukkumalleja”. Pitkälle viety sarjatuotannollistaminen on syrjäyttänyt yksilölliset käsityönä valmistetut hautamuistomerkit. Tätä samankaltaistamista ovat edistäneet myös hautausmaiden suunnittelijoiden pyrkimykset yhtenäisiin näkymiin sekä seurakuntien laatimat hautamuistomerkkiä koskevat ohjesäännöt.

1980-1990 –luvuilla alettiin kiinnittää huomiota siihen, että hautamuistomerkit olivat muuttuneet samankaltaisiksi ja yksitoikkoisiksi. Hautakiviin alettiin etsiä sisältöä ja sanomaa ja nykyisin se näkyy uusina muotoina ja kivilajien kirjon lisääntymisenä.

Risti on selvästi käytetyin symboli, paljon esiintyy myös kasviaiheita sekä lintuja. Nykyisin kivissä käytetään myös paljon louhittua, ”luonnonmukaisempaa” pintaa.

Kivien samankaltaistuminen kuvastaa myös kysyntää ja ihmisten halua kohdella vainajia tasa-arvoisesti, muista erottumatta. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää, ettei samanarvoisuus ole välttämättä samankaltaisuutta, joten yksilöllisyyden sekä elämän ja kuoleman monitahoisuuden halutaan myös näkyvän hautausmailla ja muistomerkeissä.

Kansanomaiset hautamuistomerkit

Varsinaisia kansanomaisia hautamuistomerkkejä voidaan seurata n. 200 vuoden ajalta. Omintakeisinta kansanomaisille muistomerkeille on lähinnä muotojen niukkuus ja yksinkertaisuus. Perinteiset kansanomaiset muistomerkit tehtiin suurimmaksi osaksi puusta ja metallista. Puiset muistomerkit olivat yleensä ristejä tai hautapaaluja. Valurautaiset muistomerkit olivat suosiossa 1900-luvun alkukymmenille asti. Alkujaan ne olivat joko ristejä tai koristeltuja laattoja. Takorautaiset muistomerkit olivat hyviä kyläseppien taidonnäytteitä ja niissä oli vahva paikallinen leima. Kivisiä muistomerkkejä tehtiin vähän ja useimmiten ne olivat luonnonmuotoon jätettyjä kiviä.

Ortodoksiset hautamuistomerkit

Hautamuistomerkeissä ortodoksit käyttävät ns. vinoristiä. Varhaisimmat hautamuistomerkit ovat olleet veistetyin kuvion varustettuja hautapylväitä, joihinkin on upotettu myös ikoni. Karjalassa ristin päälle rakennettiin usein veistetty katos, joka laitettiin kauneussyistä, mutta se myös suojasi ristiä säiden vaihteluilta.

Grobujen käyttö on myös vanha perinne ortodoksisessa kulttuurissa. Grobut ovat hautaa kattavia hirsirakennuksia, jotka on rakennettu pyöröhirsistä, katettu laudoilla ja räystäslauta on usein taidokkaasti koristeltu. Katon keskusharjaan kiinnitetään usein risti. Grobun päädyssä on ikkuna, joka kuvastaa vainajan tahtoa olla yhteydessä eläviin. Viimeksi kuluneina vuosikymmeninä ovat läntiset vaikutteet vähentäneet ortodoksisten hautausmaiden omaleimaisuutta. Puuristien rinnalle on tuotu kivisiä teollisesti valmistettuja hautamuistomerkkejä, vain kiveen hakattu vinoristi kertoo vainajan uskonnosta. Kuitenkin kirkon jäsenten piirissä on herännyt kiinnostus vanhojen perinteiden ylläpitämiseen, joka näkyy perinteisten puuristien ja grobujen lisääntymisenä hautausmailla.

 

Kuva: Grobu ja katettu risti Uuden Valamon hautausmaalla

Lähteet:

Aaltonen, Leena – Kiiskinen, Kyösti. 1992. Hautauskulttuuri Suomessa. Jyväskylä: Gummerus.

Ars 1, Suomen taide. 1987. Keuruu: Otava.

Ars 2 Suomen taide 1988. Keuruu: Otava.

Heng, Bey. 1994. Hautausmaat arkipäivän asioina. Pieksämäki: Sisälähetysseuran kirjapaino, Raamattutalo

Lempiäinen, Pentti. 1972. Kuvat puhuvat. Pieksämäki: Sisälähetysseuran kirjapaino, Raamattutalo

Lempiäinen, Pentti – Nickels, Brita. 1990. Viimeiset leposijamme. Imatra: Ylä-Vuoksi.

Hautakivi 1991. 1991. Kiviteollisuusliiton julkaisu.

Wirkkala, Ilmari. 1945. Suomen hautausmaiden historia. Porvoo: WSOY.

Kaavin Kivi  http://hautakivet.kaavinkivi.fi/fi/historiaa/#sthash.iLw6O67x.dpuf

Tapatietoa hautajaisista

Hautajaisiin liittyvät tavat vaihtelevat eri puolilla maata. Paikalliset perinteet on hyvä ottaa huomioon. Niistä tietoa saa oman seurakunnan työntekijöiltä.

Haudalla

Hautausmaan henkilökuntaan kuuluva on yleensä opastamassa, kun arkkua kannetaan kirkosta hautaan. Kantajia tarvitaan kuusi, ja asiasta on syytä sopia etukäteen. Kantajina toimivat yleensä vainajan lähimmät miespuoliset sukulaiset, ystävät tai työtoverit. Vainajalle lähimmät kantajat asettuvat arkun pääpuoleen eli takimmaisiksi.

Arkkua kannetaan jalkopuoli edellä. Hautaamissuunta vaihtelee paikkakunta- ja hautausmaakohtaisesti. Tavallisesti arkku lasketaan hautaan siten, että vainajan pää tulee haudan muistomerkkiä (esim. kivi tai risti) vasten. Joillakin hautausmailla voidaan noudattaa perinteistä kristillistä hautaamistapaa, jolloin vainaja haudataan pää länsisuuntaan, kasvot kohti itää ja ylösnousemuksen aamua.

Arkkua laskettaessa miehet ottavat hatut päästään, kantajat laskettuaan arkun. Lähiomaiset voivat heittää hautaan kukkia tai hiekkaa. Siten he osaltaan aloittavat haudan peittämisen. Tämän jälkeen haudan päälle asetetaan yleensä teline, jolle kukat lasketaan. Lopuksi joku omaisista kutsuu saattoväen muistotilaisuuteen.

Kukkatervehdykset

Kirkossa tai siunauskappelissa kukkatervehdykset lasketaan usein siunaustoimituksen lopuksi. Kukkien laskun jälkeen lauletaan vielä virsi tai esitetään muuta musiikkia. Kukat voidaan laskea myös ennen varsinaisen siunaustoimituksen alkua tai vasta haudalla jos sää sallii. Jos kukat lasketaan siunauksen alussa, sen edellä voi olla virsi tai muuta musiikkia.

Kortteihin ja nauhoihin kirjoitetut tekstit lukee yksi joukossa olevista ja kukat lasketaan arkun kannelle, sivustalle tai viereen lattialle. Siunaustilaisuuden päätyttyä saattajat ottavat kukkansa arkulta ja etenevät surusaatossa haudalle. Arkun jäljessä kulkevat ensin lähimmät omaiset. Pappi voi kulkea arkun edessä tai takana. Kun vainaja on kannettu hautaan, kukat asetetaan hautakummulle ja haudalla veisataan yleensä lopuksi virsi.

Polttohautauksen yhteydessä arkku jää kappeliin alttarin eteen. Saattoväki voi viedä kukat hautapaikalle, johon vainajan tuhka tuodaan myöhemmin.

Yleinen käytäntö on, että hautajaistilaisuudessa vainajaa muistetaan ja omaisten suruun otetaan osaa joko suruadressilla tai kukkalaitteella. Adressi ei ole tarpeen silloin, kun arkulle lasketaan kukkalaite.

Jos haluaa muistaa omaisia heti surun koittaessa, osanottona voi toimia henkilökohtainen käynti, kortti, kirje tai vaikkapa kukkakimppu.

Kuolemasta ilmoittaminen

Kuolinilmoitus on tapana julkaista paikkakunnan sanomalehdessä. Siinä voidaan myös esittää kutsu siunaus- ja muistotilaisuuteen. Jos ilmoitus julkaistaan hautauksen jälkeen, voidaan samalla kiittää osanotosta. Monet seurakunnat ilmoittavat kirkossa luetut tiedot myös paikallislehdessä. Jos omaiset eivät halua tätä, heidän kannattaa ilmoittaa toivomuksensa seurakunnalle etukäteen esimerkiksi toimituskeskustelussa.

Jumalanpalveluksessa rukoillaan seurakunnan kuolleiden jäsenten ja heidän omaisten puolesta. Seurakunnan kirkkoherranvirastosta voi varmistaa, minkä sunnuntain jumalanpalveluksessa vainajaa muistetaan. Omaiset usein tulevat kuuntelemaan vainajan muistamista. Kun vainajan nimi mainitaan, omaiset voivat nousta kirkon penkissä kunnioittamaan läheisensä muistoa.

Sanomakellot on vanha tapa ilmoittaa seurakunnan jäsenen poismenosta. Kellojen soittamisen ajankohdasta voi sopia seurakunnan kanssa. Virsikirjan liiteosassa on rukous sanomakellojen soidessa.

Hautajaisiin kutsutaan yleensä vainajan suku ja ystävät. Kutsu voi olla avoin lehden kuolinilmoituksen yhteydessä esitetty kutsu. Kutsua voi myös puhelimitse, kirjeellä tai kortilla. Maaseudulla hautajaiset ovat usein suurempia kuin kaupungeissa. Hautajaiset voi pitää myös pienessä perhepiirissä. Lapset on yleensä hyvä ottaa hautajaisiin mukaan ja heidän kanssaan kannattaa keskustella surusta.

Siunaustilaisuus

Kirkossa tai kappelissa vainajan lähimmät omaiset istuvat takaa katsottaessa oikeanpuoleisessa etupenkissä, vasemmalle asettuvat seuraavaksi lähimmät sukulaiset ja ystävät. Mahdolliset viralliset lähetystöt asettuvat vasemmalle. Muut hautajaisvieraat voivat valita paikkansa vapaasti.

Siunaustilaisuuden käsiohjelma

Siunaustilaisuuteen voi tehdä käsiohjelman. Ohjelman sisällöstä tulee neuvotella papin kanssa, koska siunaustilaisuus noudattaa kirkkokäsikirjan kaavaa. Ohjelmalehtisen kannessa voi olla risti ja sen vieressä tai alla vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika sekä siunaustilaisuuden aika ja paikka.

Ohjelman sisäaukeamalle laitetaan tilaisuuden ohjelma sekä urkukappaleiden, musiikki- ja lauluesitysten nimet ja esittäjät. Lisäksi siihen kirjataan siunaavan papin nimi. Ohjelma voi olla sisäaukeaman vasemmalla puolella ja virsien sanat oikealla puolella, virret voivat jatkua myös takasivulle. Ohjelmalehtisen lopussa ilmoitetaan muistotilaisuuden paikka.

Suruliputus

Surua ilmaistaan vetämällä lippu puolitankoon. Yleisen tavan mukaan kuolinpäivänä suruliputetaan vainajan kodissa ja usein myös hänen työpaikallaan. Liputus aloitetaan heti kuolemantapauksen tultua tietoon. Jos kuolema tapahtuu illalla, lippu vedetään puolitankoon seuraavana päivänä.

Hautauspäivänä liputetaan sekä vainajan kodissa että muistotilaisuuden pitopaikassa. Lippu nostetaan aamulla kahdeksalta puolitankoon. Kun ruumiinsiunaus on toimitettu ja hautaustilaisuus pidetty, nostetaan lippu loppupäiväksi ylös. Lippu nostetaan ylös jo ennen kuin suruväki saapuu muistotilaisuuden pitopaikalle. Tällöin Suomen lippu osoittaa vainajalle viimeistä tervehdystä. Liputus päättyy auringon laskiessa tai viimeistään kello 21.

Suruliputuksessa lippu nostetaan ensin ylös ja lasketaan sitten noin 1/3 osan lipputangon mittaa alas. Lipun alareuna tulee tangon puoliväliin. Lippua laskettaessa se vedetään ensin aivan ylös ja sen jälkeen lasketaan alas. Jos kuolin- tai hautauspäivä on virallinen liputuspäivä, surutalossa pidetään tavanomainen suruliputus.

Jos useita lippuja käytetään siunaustilaisuudessa, Suomen lippu asetetaan kuoriin vasemmalle puolelle. Järjestöjen lipuista valtakunnallisen järjestön lippu sijoitetaan Suomen lipun vasemmalle puolelle, paikallisen järjestön lippu oikealle puolelle. Lippuja kannettaessa Suomen lippua kannetaan edellä ja sillä tulee olla airueet.

Tuhkaus ja maahan kätkeminen

Jos kyseessä on tuhkaus, arkku jää paikoilleen kappelin alttarin eteen siunauksen jälkeen tai se kannetaan ruumisautoon. Ruumis tuhkataan krematoriossa. Noin viikon kuluttua tuhkauurna luovutetaan lähiomaisille hautaan laskemista varten.

Uurnanlaskun yhteydessä voidaan viettää rukoushetki virsikirjan liitteenä olevan maahan kätkemisen kaavan mukaisesti. Maahan kätkemisellä tarkoitetaan tuhkauurnan hautaamista. Maahan kätkemisen kaavaa voidaan käyttää myös silloin, kun vainaja lasketaan hautaan toisella paikkakunnalla missä hautaan siunaaminen on toimitettu.

Valokuvaus

Siunaustilaisuudessa valokuvatessa on syytä noudattaa erityistä hienotunteisuutta ja huomaavaisuutta omaisia kohtaan. Tilaisuuden kulkua eikä siihen osallistuvia tule valokuvauksella millään tavalla häiritä. Paras tapa on, että omaiset sopivat etukäteen yhden asiansa osaavan henkilön kanssa, että tämä hoitaa kuvauksen.

Kuvaaja sopii siunaavan papin kanssa mistä ja milloin hän voi kuvata ilman että se häiritsee toimitusta. Omaiset voivat myös sopia papin kanssa, että tämä ilmoittaa tilaisuuden alussa toiveen, ettei tilaisuudessa kuvattaisi ja kertoo, että kuvauksen hoitaa tehtävään pyydetty valokuvaaja. Videokuvausta koskevat samat ohjeet.

Muistokirjoitus

Vainajasta voidaan julkaista lehdessä muistokirjoitus. Siinä on tapana kertoa lyhyesti vainajan elämänkaaresta; esimerkiksi opinnoista, toimista, mahdollisista julkaisuista tai järjestö- ja harrastustoiminnasta. Kirjoitus on lyhyt ja asiallinen, ja tiedot kannattaa tarkistaa omaisilta. Kirjoitukseen voi liittää myös valokuvan.

Muistokirjoituksen sävy voi olla hyvin henkilökohtainen. Julkisuuden henkilön In memoriam -kirjoituksen laatii usein joku hänen lähimmäisistään.

LÄHDE: SUOMEN EV. LUT. KIRKKO

Hautajaisiin pukeutuminen

04Hautajaisiin pukeutuminen on tilanne, jota harva kohdalleen toivoo. Kun suru kohtaa, ei vaatetus ole asialistan kärjessä. Tämä artikkeli on kirjoitettu helpottamaan pukeutumista hautajaisiin, jotta asiaan ei tarvitse uhrata aikaa loputtomasti.

Haluan kuitenkin huomauttaa, että pukeutuminen ei ole hautajaisten ydinajatus, vaan edesmenneen ihmisen saattaminen arvokkaasti viimeiselle matkalle. Pukeutumiskoodi on tehty vain ja ainoastaan helpottamaan valintoja, jos asiat askarruttavat. Surun määrä ja arvo ei riipu vaatteista.

Kaiken perustana on tumma puku

Tumma puku on hautajaisetiketin mukainen valinta, josta olemme kirjoittaneet laajan artikkelin aiemmin. Hautajaisten kyseessä ollessa musta puku on täysin korrekti valinta ja suomalaisessa hautajaisperinteessä myös varmin. Puvussa voi olla hillitty tekstuuri, mutta kiiltäväpintaista kangasta on syytä välttää.

Valkoinen kauluspaita

Tumman puvun kanssa puetaan hillitty valkoinen puuvillainen kauluspaita, jonka kalvosimet voivat olla joko yksinkertaiset (ns. tynnyrikalvosimet), tai kaksinkertaiset (ns. ranskalaiset kalvosimet).

Mikäli paidassa on ranskalaiset kalvosimet, tulee kalvosinnappien olla hillityt. Esimerkiksi valkoiset silkkisolmut ovat materiaalista huolimatta korrekti valinta.

Musta solmio

Tumman puvun ja valkoisen kauluspaidan kanssa puetaan ensisijaisesti musta mahdollisimman mattapintainen solmio. Mikäli mustaa solmiota ei ole, muu tummasävyinen ja hillitty solmio käy hyvin (esimerkiksi tummansininen, tummanharmaa). Solmion solmuksi kannattaa valita joko englantilainen tai ranskalainen solmu.

Solmion kohdalla suomalainen käytäntö poikkeaa mm. Ruotsista, jossa lähiomaiset käyttävät valkoista solmiota.

Valkoinen taskuliina

Pukuun kuuluva taskuliina on ehdottomasti valkoinen. Materiaali on pellavaa, tai vaihtoehtoisesti silkkiä tai puuvillaa. Taskuliina voidaan taittaa joko taskusta n. puoli senttiä pilkistäväksi siistiksi viivaksi (ns. tv-fold) tai hillityksi kulmataitokseksi. Mikäli liinan reuna jää taitoksessa näkyviin, sen tulee olla käsin viimeistelty.

Mustat nauhakengät ja sukat

Koristelemattomat mustat nahkaiset nauhakengät ovat osa hautajaispukeutumista. Mustat cap-toe oxfordit ovat etiketin mukaisin valinta, mutta yhtälailla mustat derby-malliset nauhakengät nahkaisina ovat korrektit. Etiketti suosittelee nahkapohjaisia kenkiä, mutta hillityt kumipohjaiset kengät ovat täysin hyväksyttävät. Oli kenkävalinta mikä hyvänsä, tulee niiden olla puhtaat ja kiiltää hillitysti. Huonolla tai liukkaalla kelillä kengät voi suojata mustilla tai tummilla kalosseilla. Mustien kenkien kanssa käytetään mustia sukkia.

Vyö tai olkaimet

Puvun housujen kanssa voi käyttää mustaa hillittyä pukuvyötä. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää joko mustia tai valkoisia olkaimia. Olkaimien väri on makuasia, sillä puvuntakkia pidetään kiinni ja olkaimia ei näin ollen esitellä. Jos olkaimet vilahtavat, sointuvat ne hyvin joko kauluspaidan tai puvun väriin. Mikäli mahdollista, kannattaa suosia nappiolkaimia.

Vyön tulee olla mustaa ja nahkaa, soljen tulee olla hillitty. Niin sanotut farkkuvyöt eivät ole korrektein valinta tumman puvun pariksi. Pukuvyön helppo tunnusmerkki on maksimissaan 3,5 sentin korkeus.

Päällystakki

Kesän kovimpia helteitä lukuunottamatta pitkän tai vähintään polvimittaisen päällystakin käyttäminen on suositeltavaa. Päällystakin tulee olla joko musta, tai tummasävyinen (esimerkiksi tummansininen, tummanharmaa). Päällystakin pitää peittää puvun takki kokonaan.

Kaulahuivi

Mikäli sää niin edellyttää, voidaan tumman päällystakin kanssa käyttää kaulahuivia. Lähiomaisella kaulahuivi on valkoinen, muilla tummasävyinen. Esimerkiksi tummanharmaa, musta, tai tummansininen ovat korrekteja värejä.

Käsineet

Mikäli käsineet ovat käytössä, on niiden oltava nahkaa ja mielellään mustat. Myös tummanharmaa, tai tummansininen ovat korrekteja värejä.

Hattu

Hatun tulee olla tumma, lierillinen huopahattu, tai talvella turkismateriaalista valmistettu lakki. Suomen talvessa on kuitenkin järkevää pitää mitä tahansa tummasävyistä ja hillittyä hattua päässä. Hattu pidetään päässä surusaaton aikana, mutta se otetaan pois päästä arkun laskemisen ajaksi.

Sateenvarjo

Sateenvarjo on varreltaan pitkä ja kankaaltaan joko tummansininen tai musta.

Kello

Hautajaisasussa käytetään siistiä, yksinkertaista ja kooltaan hillittyä pukukelloa. Kello voi olla joko terästä tai arvometallia, sointuen yhteen muiden korujen kanssa. Rannekkeen materiaaliksi musta nahka on varmin valinta. Urheilukellot eivät ole soveliaita juhla-asun kumppaniksi.
Kuva: Kalevala Koru

Surunappi

Surunappia käytetään lähiomaisen (esim. aviopuoliso tai äiti) kuoltua hautajaisten jälkeen. Surunapin paikka on takin vasemmassa kauluksessa kaksi senttiä napinläven alapuolella.

Naisten pukeutuminen

Etiketin mukaisesti naisen tulee pukeutua hautajaisiin mustiin vaatteisiin ja asusteisiin. Jakkupuku, vähintään polvipituinen tumma hame, leninki tai leningin ja jakun yhdistelmä ovat suositeltuimpia vaihtoehtoja. Leningin kanssa voidaan pitää suruhuntua tai -huivia, lähiomainen voi käyttää myös suruhattua harsoineen.

Paidan tulee olla peittävä ja pitkähihainen. Sopivia värejä ovat musta, vaaleanharmaa, tummansininen tai tumma lila, koska se on kirkollinen väri. Kengiksi suositellaan tummia umpikärkisiä avokkaita. Huomiota herättävien korujen ja asusteiden käyttöä tulee välttää. Tummien lasien käyttäminen on sallittua. Käsilaukun tulee olla hillitty ja musta.

Päällysvaatteissa noudatetaan samoja suosituksia kuin miesten pukeutumisessa, eli vähintään polvipituinen tumma takki ja käsineet ovat sään vaatiessa paikallaan.

Lasten pukeutuminen

Lasten pukeutuminen on vapaamuotoisempaa, joten siistit pyhävaatteet ovat sopiva valinta. Tytölle sopiva asukokonaisuus muodostuu tummansinisestä hameesta ja valkoisesta paidasta. Pojalle puolestaan suositellaan tummansinisiä housuja ja valkoista paitaa. Kenkinä mustat tai tummansiniset kävelykengät, voivat olla myös kiiltonahkaa, mustien tai tummansinisten sukkien kanssa. Taaperolla riittää valkoiset sukat.

LÄHDE: http://tyyliniekka.fi/blogi/hautajaispukeutuminen/